minusta ei jää jälkiä

Mä oon ihan hukassa. Paino menee tasasesti ylösalas vaikka syön vähemmän ku pitkään aikaan...

Välillä tuntuu, että kaikki on hyvin ja ihanaa ja mahtavaa.

Mut se ei oo totta, paino on pakko saada alas, en kehtaa näyttäytyä missään, ja jos joskus saan sanottua D:lle,

olis kiva ettei se joutuis menenmään oksentamaan.

Maanantaina viilsin ekaa kertaa ranteen sisäpuolelle, rauhoitti kummasti tuo veren näkeminen...

Mun isotäti kuoli viime tiistaina. Se oli vasta 53 tai jotain. En oikeen vieläkään tajua, etten nää sitä enää, se oli niin ihana ja lämmin ihminen. Elin nyt mulla ei oo sitten kahden vuoden aikana kuollut isomummo, mummu, pappa ja isotäti. Ja sitä ennen kaikki muutkin isovanhemmat. En mä siis mitenkään erityisen läheinen oo niiden kanssa ollut, mut silti on jotenkin kauheen tyhjä olo.

Ainoa hyvä puoli tässä on se, ettei erityisemmin tee mieli syödä, eikä sitä tarvi selitellä...

Liikkumisetkin on mennyt nyt hyvin, vatsalihaksia teen väh. 200 vähintään joka toinen päivä, taivoitteena olis kylläkin joka päivä, punnerruksia kertyy, ja arkiliikuntaa, pitäis vaan saada vielä reisille jotain, ne ku on mun pahin onglema...

eli nämä kaksi tässä ovat kuvia musta, mutta oikeasti mun reidet on kyllä pahemmat. Ja en oikeasti käytä hameita, kävin vaan läpi vaatekaapin sisältöä...

ja tässä taas on tavoite, jonka aion saavuttaa:)